Kasvatuksen sietämätön keveys osa I
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun meille tuli ensimmäinen hollanninpaimenkoira, ja 8 vuotta siitä, kun ensimmäinen kasvattamani pentue syntyi. Tähän mennessä kennelnimelleni on syntynyt viisi pentuetta, joista viimeisin odottaa vielä DNA-tunnisteita ennen rekisteröinnin valmistumista.
Kennelin kantanarttu, tänä vuonna 10-vuotta täyttävä Zelda eli JK2 BH MH It Is Amazing voi edelleen hyvin, ja viettää lokoisia eläkepäiviä mieheni pojan hoivissa. Zeldasta alkanut kasvatustyö on jatkunut tähän mennessä kolmanteen polveen saakka. Zeldassa sain paljon enemmän mitä uskalsin toivoa. Se on ollut paitsi hyvä harrastuskoira, myös mukava lapsiperheen koira. Vaikka Zelda teki vain yhden pentueen, pystyin siitä pentueesta kuitenkin jatkamaan kasvatustyötä eteenpäin.
Viiden pentueen myötä matka on vasta alussa. Tähän astisen kokemukseni pohjalta voin kuitenkin todeta hollanninpaimenkoiran kasvatuksesta kaksi asiaa. Hollanninpaimenkoira on erittäin
1) vaikea ja
2) kallis rotu kasvattaa.
Hollanninpaimenkoiran kasvatus on vaikeaa, koska rodulla on pieni kanta ja suppea geenipooli. Rodun tehollinen populaatiokoko on pisteessä, jossa rodun sisäinen sukulaisuus kasvaa ja perinnöllinen vaihtelu vähenee. Samalla sukusiitoksen välttäminen vaikeutuu. Tilanne on pahin karkeakarvaisella ja pitkäkarvaisella muunnoksella , mutta myös lyhytkarvainen muunnos on jo aikoja sitten ylittänyt kriittisen pisteen rajan.
Geneettinen monimuotoisuus liittyy suoraan rodun kuin rodun elinvoimaisuuteen ja terveyteen. Perinnöllisen vaihtelun säilyttäminen pitää rodun elinvoimaisena ja estää perinnöllisten sairauksien kasautumisen. Sukusiitoksen kasvu sen sijaan johtaa ilmiöön sukusiitostaantuma, jolloin kannassa alkaa ilmenemään elinvoiman ja vastustuskyvyn heikkenemistä ja lisääntymisvaikeuksia. Geenikirjon kapeneminen voi johtaa esimerkiksi tulehdussairauksiin, autoimmuunitauteihin ja allergioihin.
Lyhytkarvaisen muunnoksen ns. käyttötaustaisten linjojen (huono termi, mutta en keksi tähän hätään parempaa) kohdalla lisää haastetta tuovat koirien epäluotettavat polveutumiset. Väärät sukutaulut ovat kuin rikkaruoho, jota rehottaa siellä täällä. Juuri kun luulet perkaneesi petosvyyhdin, sitä tupsahtaa tilalle kaksinkertainen määrä. Tätä hollanninpaimenkoirakasvatuksen villiä länttä olen sivunnut jo aiemmissa kirjoituksissani, jotka voit lukea täältä ja täältä.
Rodussa jossa tehollinen populaatiokoko on pieni, yhtenä ratkaisuna ovat muunnos- ja roturistetykset. Lyhytkarvaisen hollanninpaimenkoiran kanssa tämä kortti on jo pitkälti katsottu, sillä FCI:n ulkopuoliset linjat ovat kannassa jo hyvin vahvasti yliedustettuina esimerkiksi Bandorin, Avanstienin, Bastan, Titanin ja näiden sisarusten kautta. Nämä koirat ovat useimmilla holskuilla tällä hetkellä noin neljännessä polvessa. Uusimpia virityksiä voi hakea tällä hetkellä esimerkiksi Italia-Ruotsi ja Italia-Hollanti välisestä rajaliikenteestä.
Kun jalostukseen valitaan koiria yksipuolisesti ”parhaista” suvuista, jalostus edistyy nopeasti, mutta samalla sukusiitosaste kasvaa. Jos taas halutaan hidastaa sukusiitosasteen kasvua – ja samalla vaalia rodun terveyttä ja elinvoimaisuutta! – on hyväksyttävä, että jalostuksen edistyminen on myös hitaampaa. Jalostukseen voidaan edelleen valita jalostuksellisesti mahdollisimman hyviä koiria, mutta se tehdään tasaisesti eri suvuista ja käyttämällä mahdollisimman montaa eri yksilöä jalostukseen.
Monissa maissa hollanninpaimenkoiran jalostussuosituksissa on otettu kantaa jalostuskoirien maailmanlaajuisiin pentuemääriin. Mielestäni tämä on hyvä menettely, koska sillä pystytään ennaltaehkäisemään yksittäisten jalostuskoirien liikakäyttöä rodussa. Hollanninpaimenkoira on maailmanlaajuisestikin tarkasteltuna pieni rotu, ja uutta verta jalostukseen on vaikea löytää. On parempi, että viidelle urokselle syntyy kullekin kaksi pentuetta kuin että yhdelle urokselle syntyy kymmenen pentuetta.
Hollanninpaimenkoira on vaikea rotu kasvattaa, koska on vaikea löytää eri sukuisia koiria jalostukseen. Vaikka KoiraNet:in perusteella joku koira voisi näyttää erisukuiselta, saattaa se todellisuudessa olla hyvinkin läheistä sukua (ja usein onkin), kun huomioi mitä koiria taustalta hyvin suurella todennäköisyydellä löytyy. Avoimessa ja läpinäkyvässä kasvatustyössä ei ole kyse vain arvovalinnasta, vaan ennenkaikkea rodun terveyden ja elinvoimaisuuden turvaamisesta myös tulevaisuudessa.