Villi länsi

Aloitin edellisen kirjoitukseni koirien väreistä, mutta päädyin koirien sukutauluihin. Keskustelut linkittyvät toisiinsa siinä kohtaa, jos koirissa ilmenee mahdoton periytyminen värissä tai karvanlaadussa, kun huomioi eri ominaisuuksien periytymismekanismit ja -hierarkiat. Kuitenkin kun tapahtuu jotain yllättävää, asiat menevät lähes poikkeuksetta samalla kaavalla:

  1. Syntyy koira, jonka ilmiasu ei tämän hetkisen tieteellisen tiedon perusteella ole mahdollista.
  2. Alkujärkytyksen jälkeen kyseenalaistetaan tieteellinen tieto eri ominaisuuksien periytymisestä ja/tai DNA-testien luotettavuus, sillä kaikki on mahdollista.
  3. Jos polveutuminen osoittautuu vääräksi, kyseessä on vain sattuma, ja millään ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Ilmiasu olisi edelleen mahdollinen kohdan 2 perusteella.
  4. Syytetään tahoja, jotka ovat kohdassa 1 esittäneet epäileviä kannanottoja. Loppujen lopuksi, kyse ei ole muusta kuin toisten kateudesta ja pahanilkisyydestä.
  5. Aika kuluu, ja siirrytään jälleen kohtaan 1.

Yllä kuvattu ikiliikkuja on tyypillistä nimenomaan hollanninpaimenkoirapiireissä. Jos hollanninpaimenkoirapentueeseen syntyisi suomenpystykorvan näköinen pentu, vallitseva selitys noudattaisi luultavasti edelleen ”kaikki on mahdollista” – kaavaa. Kyse ei missään nimessä olisi siitä, että naapurissa asuva suomenpystykorvauros olisi pistäytynyt pihassa. Sellaisen vaihtoehdon epäileminen olisi vain silkkaa kateutta, pahanilkisyyttä jne (kts. kohta 4).

Vertailun vuoksi, eräässä toisessa rodussa syntyi pentue, jossa osalla pennuista oli poikkeava karvanlaatu. Kyseinen kasvattaja ei ilmeisesti ollut holskukasvattajien tapaan tietoinen siitä, että kaikki on mahdollista, vaan teki pennuille DNA-polveutumismäärityksen. Polveutumismääritys osoitti, että vain osa pennuista olivat odotettujen vanhempien jälkeläisiä. Loput pennuista olivat samassa taloudessa asuneen, muun rotuisen uroksen jälkeläisiä.

Tässä vaiheessa voi pohtia, miten tarina olisi edennyt, jos kyseessä olisi ollut hollanninpaimenkoira.

Koska sain edellisestä kirjoituksesta paljon positiivista palautetta, päätin jatkaa vielä aiheesta hiukan pidemmälle. Jälkikäteen koin kuitenkin tarpeelliseksi tarkentaa edellistä tekstiäni. Lihavoitu osa on siis lisätty jälkeenpäin.


Hollanninpaimenkoirien (lk) tilanne on erittäin haasteellinen tietyissä linjoissa, sillä sukutaulut eivät välttämättä pidä edes kahta tai kolmea sukupolvea paikkaansa

Tarkennus oli tarpeen, sillä höpöhöpö-sukutaulut ovat hollanninpaimenkoiralla (lk) ongelma nimenomaan käyttöpainotteisissa sukulinjoissa. Lyhytkarvaisessa muunnoksessa löytyy kuitenkin edelleen ”perinteisiä” linjoja, joiden polveutumistiedot ovat hyvin luotettavia. Koko lasta ei kannata heittää pesuveden mukana, mutta on hyvä tiedostaa ne piirit, missä jatkuvasti sattuu ja tapahtuu.

Legendaarisin esimerkki lienee Havrevingens Furie, joka löytyy erittäin monen käyttötaustaisen hollanninpaimenkoiran takaa. Kasvattajien enemmistössä vallitsee konsensus siitä, että Furiella tuskin on yhtään oikeaa jälkeläistä. Furie on vain nimi paperissa, jota on käytetty tarpeen tullen hyvin vaihtelevin syin. Joko kyse on ollut siitä, että jalostukseen käytetty koira ei ole ollut FCI:n rekisterissä (case Rocky) tai kyseessä on ollut FCI-koira, jolla ei ole ollut tietyssä maassa jalostuslupaa (case Nico). Muita klassikoita voi poimia esimerkiksi keskustelufoorumilta, jossa käytiin jo vuosia sitten useammassa ketjussa vilkasta keskustelua aiheesta oikeat vs väärät sukutaulut.

Käsittelin jo aiemmin hollanninpaimenkoirakasvatuksen villiä länttä, jossa FCI kasvattajat ostavat Hollannista FCI:n rekisterin ulkopuolisia pentuja ilman mikrosirua ja lemmikkipassia. Pennut viedään rajojen yli muualle Eurooppaan, mutta osa jää myös Hollantiin. Jos menettely ei kuulosta mitenkään kummalliselta, suosittelen tutustumaan lemmikkien matkustamista koskeviin määräyksiin Euroopan unionin alueella. Alle 12 viikon ikäisten, rokottamattomien pentujen liikkuminen on pitkälti mahdollista EU:n alueella, kunhan ne vain on tunnistusmerkitty ja niillä on lemmikkipassi.

On jotenkin surkuhupaisaa, että laiton vienti on vilkasta juuri Hollannin ja Ranskan välillä, sillä Ranskassa on vuosikausia ollut mahdollista rotuunottaa koiria FCI-rekisteriin. Kriteerit rotuunotolle ovat vaihdelleet vuosien varrella, mutta mitään estettä x-hollanninpaimenkoirien rotuunotolle ei edelleenkään ole. Tiedon valossa onkin mielenkiintoista, ettei tähän mahdollisuuteen juurikaan enää tartuta, vaikka aiempina vuosina on yksittäisiä koiria saatu rekisteröityä FCI-rekisteriin.

Ongelma ei siis ehkä ole olosuhteissa, vaan asenteessa. Siinä missä suomalaiset kasvattajat hyssyttelevät, ja ruotsalaiset kasvattajat eivät tiedä (ole tietävinään) mistään mitään, Keski-Eurooppalaiset kasvattajat voivat kertoa yllättävän avoimesti, mitä koiria ovat todellisuudessa käyttäneet jalostukseen. Loput kuulee KNPV-harrastajilta, joilla on tapana lörpötellä kaksilla rattailla ratsastavista FCI-kasvattajista. KNPV-harrastajat eivät ole FCI-järjestelmän sisällä, ja heillä ei siksi ole mitään menetettävää.

Mitä hollanninpaimenkoirien lyhytkarvaiseen muunnokseen tulee, niin KNPV-taustaiset koirat ovat kiistämättä avainasemassa sekä terveyden että käyttöominaisuuksien säilyttämisessä. Koiran kasvatuksessa – tai elämässä ylipäätänsä – ei ole kuitenkaan ilmaisia lounaita. Siinä missä Villi länsi tarjoaa yksittäiselle kasvattajalle oikotien onneen, kasaa se loppuosalle kasvattajista valtavasti ongelmia, kun sukutaulujen tutkimiseen vaaditaan yhä enemmän salapoliisitaitoja. Harrastajan kannalta näillä asioilla ei välttämättä ole merkitystä, niin kauan kun:

a) hän itse ei aio kasvattaa

b) edellä kuvattu onnenpeli ei tuota koirille terveysongelmia

b) koiran kasvattaja ei jää menettelystään kiinni.